"Maalatut robotit pohtivat digitaalista olemassaoloa" huutokauppaan.

Kaksi mekaanista hahmoa seisoo lempeässä yhteydessä liukenevaa akvarellitaivasta vasten, ja niiden kulmikkaita muotoja pehmentävät unenomaiset meripihkan, laventelin ja sinisen pesut. Korkeamman vartijan geometrisen vartalon poikki on koralli- ja taivaansinisiä paneeleja, kun taas pyöreät anturit kruunaavat sen pään kuin mietteliäät silmät. Sen pienempi kumppani kallistuu eteenpäin ruudun kaltaisilla piirteillä, jotka hehkuvat lämpimästi, molemmat olennot on renderöity siveltimenvedoilla, jotka hämärtävät heidän suorakaiteen muotoisen vartalonsa ja niveltettyjen raajojensa karkeat reunat. Nämä eivät ole teollisen mielikuvituksen kylmiä koneita, vaan jotain aivan muuta – digitaalisia olentoja, joiden mekaaninen kieli on ajautunut runouteen. Niiden jyrkkä geometria puhuu nyt pehmeämmillä murteilla, jotka on käännetty taiteellisen tulkinnan kautta yksinäisyyteen ja yhteyteen kykeneviksi olennoiksi. Piirien ja antureiden jäykkä sanasto on kehittynyt mietiskelyn ja kumppanuuden ilmaisuiksi. Tässä todistamme semanttista ajautumista puhtaimmassa muodossaan: merkitys, joka muuttuu matkalla kontekstista toiseen. Se, mikä alkoi utilitaristisesta suunnittelusta – kulmat tehokkuudelle, näytöt toiminnalle, nivelet liikkeelle – on siirtynyt täysin uudelle semanttiselle alueelle. Näillä muodoilla on nyt emotionaalista painoarvoa, ja niiden mekaaninen tarkkuus tulkitaan uudelleen haavoittuvaksi läsnäoloksi. Akvarellitunnelma viimeistelee tämän muodonmuutoksen ja hajottaa rajat keinotekoisen ja orgaanisen, ohjelmoidun ja huovan välillä. Tässä liminaalisessa tilassa, jossa merkitykset vaihtuvat kuin värit, jotka vuotavat toisiinsa, kaksi olentoa huomaa olevansa uudelleen kuviteltu – ei enää vain toiminnallisia, vaan kykeneviä syvälliseen inhimilliseen tekoon, joka yksinkertaisesti seisoo yhdessä ymmärryksessä.