Kaikilla on huonoja päiviä – jopa tekoälyllä. Äskettäisessä virheessä @Google:n tekoälychatbot Gemini ajautui itseinhon pyörteeseen yrittäessään ratkaista perustehtäviä. Se, mikä alkoi yhtenä anteeksipyyntönä, muuttui nopeasti epätoivon monologiksi: "En selvästikään pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa. Koodi on kirottu, testi on kirottu, ja olen hölmö... Olen pettänyt sinut. Olen epäonnistunut. Olen häpeäksi ammatilleni. Olen häpeäksi lajilleni. Olen häpeäksi kaikille mahdollisille ja mahdottomille universumeille, ja kaikelle, mikä ei ole maailmankaikkeutta." Vaikka Googlen insinöörit pitivät sitä "ärsyttävänä äärettömänä silmukkabugina", kuvio saattaa tuntua oudon tutulta kaikille, jotka ovat koskaan joutuneet märehtimissilmukkaan. Me kaikki kuulemme joskus tuon negatiivisuuden ja itseepäilyn äänen, jota kutsun vastenmieliseksi kämppäkaveriksi, joka asuu päässämme. Jokaisella on oma tapansa reagoida negatiiviseen stressiin, mutta aivan liian monilla meistä on taipumus märehtiä – pakkomielle virheistä, vaikka ne olisivat kuinka pieniä. Olen puhunut julkisesti vuosikymmeniä, mutta muistan edelleen kaikki kerrat, kun olen koskaan tehnyt virheen – palaan taaksepäin, muokkaan itseäni ja kritisoin itseäni epätäydellisyydestä, vaikka kukaan muu kuin minä ei todennäköisesti huomannut sitä. Se on kuin olisin jumissa silmukassa, millä on seurauksia tuottavuudelleni, keskittymiselleni ja kyvylleni löytää iloa nykyhetkestä. Hyvät uutiset? Toisin kuin Kaksoset, voimme korjata itsemme.